Avain Daoon

Kerroin ystävälleni, että kirjoitan nykyään blogiini melko säännöllisesti. Hän kysyi, olenko tarkistanut, kuinka paljon lukijoita teksteilläni on.

En ollut.

Hetken mietin, olisiko minun pitänyt. Ehkä niin nykyään tehdään: seurataan lukijamääriä, jaetaan tekstejä eri kanaviin, odotetaan reaktioita, kommentteja, kehuja ja ehkä myös kritiikkiä.

Tietysti olisi hienoa saada reaktioita. Olisi hienoa kuulla, että joku on lukenut tekstin ja että jokin kohta on koskettanut, huvittanut tai herättänyt ajatuksia.

En ole välinpitämätön lukijoille.

Mutta huomaan, etten jaksa kulkea sitä matkaa, jossa jokaisesta tekstistä pitäisi tehdä julkaisu ja jokaisesta ajatuksesta sisältöä.

Minulle riittää usein se, että saan ajatuksen tekstiksi.

Kirjoittaminen alkaa yleensä jostakin epämääräisestä: tunteesta, havainnosta, muistosta tai pienestä hämmennyksestä, joka jää pyörimään mieleen. Kun kirjoitan sen näkyviin, se alkaa järjestyä. Se ei välttämättä tule valmiiksi, mutta se tulee olevaksi.

Samalla harjoittelen suomea.

Se on minulle tärkeää. Suomen kieli ei ole minulle vain kielioppia, sanastoa tai oikeita sijamuotoja. Se on väline, jolla yritän tavoittaa kokemuksen.

Kirjoittaessani etsin sanoja, rytmiä ja omaa ääntäni. Jokainen teksti on samalla ajatus ja harjoitus.

Ehkä juuri siksi tämä paikka tuntuu minulle sopivalta.

Täällä teksti saa jäädä.

Se ei vaadi heti vastausta. Se voi olla rauhassa, kuin pieni merkintä polun varressa. Ehkä joku pysähtyy sen äärelle. Ehkä ei.

En aina tiedä, kenelle kirjoitan.

Ehkä kirjoitan ihmisille, joita en tunne. Ehkä jollekin, joka tarvitsee saman ajatuksen myöhemmin. Ehkä vain itselleni siinä hetkessä, jotta ymmärtäisin paremmin, mitä olen kokenut.

Tai ehkä kirjoitan myös sille hiljaisuudelle, joka on johdattanut minua luovalla tiellä.

Jos joku lukee tekstin ja vastaa siihen, se on hienoa.

Mutta jo ennen sitä on tapahtunut jotakin tärkeää.

Ajatus on saanut muodon.

Kokemus on saanut sanat.

Ja minä olen tullut vähän lähemmäksi omaa ääntäni suomen kielessä.